On the Road

Klo 0200 herätys. Kaikki mukana? Pikatsekkaus ja laukun vetoketjut kiinni. Pika-aamupala naamaan, moikat niille jotka oli hereillä (eli iskälle koska veli nukku sikeesti), autoon ja matkaan. 

Lappeenranta - Helsinki-Vantaa väli taittui nopeesti, kerran piti vaan pysähtyä apsille syömään.

Lentokentällä laukkujen luovutuksessa täti valitti kun en mennyt itsepalvelun kautta normilaukkuni kanssa. Ekaa kertaa yksin matkustan ja sit pitäis kaikki ite tehä, en ala:D

Nojoo siitä sitten kun menin turvatarkastuksen läpi, piti viimesen kerran vilkuttaa saattajille lasiseinän toiselle puolelle (äitille ja papalle) ja sit pitiki jatkaa matkaa yksin. Ei oikeestaan pelottanu, koska ihmiset puhu viel toistaseks tuttua kieltä ja aikaa koneen lähtöö oli runsaasti. Siinä sit vaa hengitin syvää ja katoin huolellisesti opastaulut omalle portille. Portille mennessä piti vielä kävellä jonkun passintarkastuspisteen läpi, mikä sai miut epäilemää et oonkoha nyt iha oikeesee paikkaa menossa. Ei miun muistaakseni ennen ollu tarvinnu passintarkastuksen läpi mennä enää turvatarkastuksen jälkeen. Tai sit vaa muistan vääri.

Portilla olin tunnin etuajassa ja sit vaa kuuntelin musiikkia ja laskeskelin minuutteja.

Pakollinen kliseinen mustavalkokuva lentokoneen ikkunasta

Lento meni hyvin (käytäväpaikka, surku) ja myöhästy vaa jonku kymmenen minuuttia. Sit olikin eessä ensimmäinen tehtävä vieraassa maassa: baggage reclaim. Baggaget piti reclaimata jostain ja päätin käyttää jo aiemmin hyväksi todettua taktiikkaa: kylttejä ja massan seuraamista. Ennen kuin pääsin laukkujen luo, piti jälleen kerran mennä läpi passintarkastuksesta, tällä kertaa automaattisesta sellasesta. Asetin passin passinlukijaan, astuin jalanjälkien päälle ja kohdistin katseen kasvojen tunnistimeen. Hylätty. Uusi yritys. Hylätty. Nyt piti kuulemma poistua takavasemmalle. Poistuin ja annoin parin ihmisen mennä ennen miuta. Niillä homma toimi ja vihree valo sytty. Yritin uudestaan. Passi passinlukijaan, jalat jalkoihin ja naama kohti taulua. Hylätty. ÄÄÄÄÄH. Poistuin taas vähäksi aikaa, yritin uudestaan, ja kun punainen valo syttyi taas, sanoin epäitoivoisesti hommaa valvoneelle naiselle että: "I can't get through!" ja miut ohjattiin toiseen jonoon. Siellä oli onneks muitakin jonottamassa oikean ihmisen luo tarkastuttamaan passia, enkä siis ollu poikkeus. Huh, ehkei miun passissa sittenkään oo mitään vikaa. Kun pääsen vihdoin virkailijan luo, tajuan että se on asiakaspalvelija väärällä alalla. Ensimmäisenä se käskee miuta ottamaa passin ulos sen über hienoista kansista, jotka olin vasta ostanu. Sen jälkeen se kattoo sitä passia pitkää, sit miuta vielä pidempää, ja laittaa sen passin takasin siihen tiskille sanomatta mitää. Vähän siinä jäi epäselväks että saanko nyt jatkaa matkaa, mutta ei se ainakaa perään huudellu ku lähin. 

Miun über hieno passi

Seuraavaks oli vuorossa bussin odottelua muutaman tunnin ajan. Sen käytin kana-wrappien syömisee (oisin syöny kunnon ruokaa, mutta ravintolat oli toisessa kerroksessa enkä laukkuineni löytänyt mistään hissiä sinne.....), lueskeluun ja kirjojen shoppailuu. Miun lukeminenki meni oikeestaan siihe, et salakuuntelin huuli pyöreenä ku englantilaiset keskusteli keskenää. Ja tosiaa eka ostos piti tehä jo lentokentällä ku huomasin 3 for 2 tarjouksessa sellasia kirjoja mitä miun on pitkää jo pitäny lukee.

 

Bussimatkalla näin paljon hevosia, moottoritietä ja niittyjä. Sain heti kokee Suuren Britannian suuret ruuhkat ja alkumatka taittukin tosi hitaasti. Matka tais kestää lähemmäs neljä tuntia (onneks siellä oli vessa).

Ku pääsin sitte Bristolin bussiasemalle, oli Mari ja Marcus siellä miuta jo autolla vastassa. Loppumatkan vaa ihmettelin englantilaisia taloja ja kauhistelin liikennettä. Liikennekulttuuri täällä on pikkasen erilainen ku mihi oon tottunu. 

Vähän kotikatuu

Perillä ootti kolmikerroksinen talo: miun huone ja kodinhoitohuone alakerrassa, olohuone, keittiö ja vessa keskikerroksessa ja poikien huone, Marin ja Marcuksen huone, vierashuone ja vessa yläkerrassa. Omassa huoneessa huomasin kirjahyllyn, vaatekaapin, telkkarin, lasioven takapihalle ja parisängyn, mikä oliki hyvin kutsuva reilut 12 tuntia kestäneen reissun jälkeen.

Matkasta siis selvisin yhtenä kappaleena ja vielä oikeesee osotteesee. Eipä täs mitää muuta sanottavaa enää oo ku ristus mikä reissu.